Kevättä odotellessa oli aika poiketa teatteriin

Seison ylioppilaskuvani vieressä. Ympärillä on tuttu ympäristö, tutut ihmiset. Ja me kaikki tunnemme toisemme. Elämme vahvasti siinä hetkessä, siinä päivässä, mutta yllättäin mummu päättääkin lähteä aikamatkalle. Hän palaa menneisyyteen. 

Tulee epätodellinen olo ja hämmennyn. Olen reilusti +20, mutta varsin yo-kuvani näköinen. Yhtäkkiä mummu katsoo valokuvaani ja alkaa kertoa minulle, kuka kuvassa on. Hämmennyn entisestään ja yritän tuijottaa häntä syvälle silmiin. 
- Se olen mi-nä. Siis minä täs-sä ja tuos-sa.

Lempeä hymy huulillaan hän jatkaa kertomistaan ja minä olen ilmaa. On tullut se hetki, jolloin katoamme yhä kauemmas toisistamme.

Kuinka elävästi tämä omakohtainen muisto palasikaan mieleeni, kun poikkesin Turun Kaupunginteatteriin katsomaan 31. tammikuuta ensi-iltansa saanutta Katoava maa -näytöstä - pitkän avioliiton hieman rösöinen, mutta kuitenkin syvää kunnioitusta ja rakkautta huokuva kuvaus. Rakkaustarinaa kuljettaa eletyn elämän asiat, mutta samalla seurataan etenevää muistisairautta. Miten arkiset kuviot muuttuvat, kun alzheimer tulee kuvaan. Pitkä suhde pitää sisällään paljon kauniita jaettuja muistoja, mutta kaikkea ei kuitenkaan ole tuotu päivänvaloon. Alkaa tulla kiire, sillä aina ei voi odottaa huomiseen.


Ehdinkö teosavaukseen?

Koska tiedän muistisairauksista vain vähän olin kiinnostunut teosavauksesta, jotta näytös aukeaisi vielä paremmin. Toki oma hieno lisänsä on tavata itse näyttelijät. Turun kaupunginteatterissa teosavauksia isännöi useinmiten teatterin taiteellinen johtaja Mikko Kouki, kuten tässäkin teatteripäivässä (14.2.2019).

Syöksyin töistä suoraan varsinaisen näytöksen alkuun, enkä ehtinyt teosavaukseen mukaan, mutta uskon, että tässä kohtaa olisin saanut aiheeseen uusia näkökulmia. Jatkossa pidän tämän mielessä, sillä teosavaukset ajoittuvat yleensä aiheena olevan esityksen yhteyteen ja niihin on vapaa pääsy. Teosavauksista tiedotetaan aina teatterin sivuilla.


Katoava maa

Satu Rasilan ohjaaman Katoava maa -näytelmän päärooleissa nähdään Marja-Leena Kouki (Helena) ja Juha Muje (Aarne). Sekä nuorena Helenana Miila Virtanen ja Aarnena Joonas Snellman.

Samuli Edelmannin äiti Marja-Leena Kouki ja Juha Muje ovat molemmat virallisesti eläkkeellä, mutta heillä molemmilla on takanaan työvuosia Turun Kaupunginteatterissa. Suosittujen näyttelijöiden saaminen samalle lavalle on varmasti yleisölle mieluinen uutinen. Karisma täyttää salin ja viesti käy iholle pelottavankin hyvin. Pienet hiljaiset hetket syventävät katsojan tunnetilaa ja juonessa elää huomaamattaan vahvasti mukana. Kiinnostavaa on tutustua myös hiljattain valmistuneisiin uusiin näyttelijäkasvoihin Miila Virtaseen ja Joonas Snellmaniin. He kuljettavat avioliittoa nuoruuden ristiaallokossa uskottavasti. On helppo samaistua rooleihin.

Lavalla seurataan samanaikaisesti avioliittoa nykyhetkessä ja nuoruuden muistoissa. Muutaman metrin matkalla tapahtuu luonteva ajankulku; ensimmäiset askeleet kohti ovea ottaa nuori Aarne ja oven kahvaan tarttuukin vanha Aarne. Nuoruusaika muistoineen ja vanhuus on senttimetrien tarkkuudella taitavasti virkattu yhteen, elämän mittaiseksi tarinaksi. Samalla se on jännittävää siksakkia muistamisen ja muistamattomuuden vaihdellessa. Aarnelle tulee kiire selvittää asioita, kun vielä on mahdollisuus, sillä Helena etääntyy askel askeleelta. Yhdessä on rakastettu ja naurettu, iloittu ja surtu, riidelty ja sovittu. Enää ei hyssytellä, on aika selvittää kaikki se, mikä on jäänyt kesken. Ehkä vielä kerran pyydetään anteeksi, sillä pian sillä ei ole enää mitään merkitystä.

On niin hämmentävää katsoa ihmistä, joka päällisin puolin näyttää olevan kunnossa, mutta sisällä tapahtuu jotain ennalta arvaamatonta. Millainen on muistisairaus ja millaista on, kun muistisairas ei enää tunnista läheisiään ja hiljalleen kadottaa heidät lopullisesti. Näytelmä nostaa pintaa omat kokemukset läheisen ihmisen kohdalla.










Turun Kaupunginteatteri